Yleisiä fiiliksiä avoimista opinnoista.

Hyppäsin mukaan avoimiin opintoihin viime syksynä, minulta puuttui vain yksi näyttö, ja valmistuisin. Tai no, näin väitin itselleni kunnes totuus iski päin kasvoja, ei hemmetti. Pitääkö mun tosissaan opiskella kaikki nuorisopuolen turhakkeet? Turhautuminen, epätoivo ja ahdistus alkoi iskemään. Päässäni ajattelin koko ajan, että jos olisin mennyt aikuispuolelle jatkamaan, olisin jo valmistunut. 

Avoimen oppimisympäristön luokkahuone oli meluisa ja rauhaton, miten ihmeessä voisin täällä opiskella? Ekan kerran jälkeen olenkin pysynyt visusti kotona tekemässä tehtäviä. Kotona on sentään rauha, mutta apua tarvittaessa ei ole ketään auttamassa. Tää on vähän kuin oravanpyörä. Koululla ei ollut rauhaa keskittyä, mutta apua olisi tarjolla, kotona taas pystyy keskittymään, mutta ei ole ketään auttamassa jos apua tarvitsee. Näin monista tehtävistä tulee ylitsepääsemättömän vaikeita, koska luo itsellensä jonkinnäköisen lukon. Haukkuu itseään typeräksi, ja hokee vaan itsellensä ''en mä osaa, en mä osaa'', jolloin siihen alkaa itsekkin uskomaan. Tämä vaatisi vaan jonkun ulkopuolisen sanomaan et kyllä sä muuten osaat. 

Oon hokenut itselleni tota mantraa niin paljon, etten usko pääseväni läpi ruotsista, tai matematiikan omituisista laskuista, joita en ole koskaan tarvinnut työelämässä, enkä ole näitä aineita opiskellut sen kummemmin ylä-asteen jälkeen. 

Olen kuitenkin päättänyt selviäväni näistä opinnoista, ja saavani merkonomin paperit. Vaikka tehtävät kismittäisi, vaikka epätoivo valtaisi, mä pusken vaikka läpi harmaan kiven, että saan ne paperit käteeni.